Osastolla 19.7. - 22.7.

Osastolla meijät otti vastaan erittäin reipas kätilö. Ihan alkajaisiks pyysin lisää särkylääkettä ja sain jonkun pienen pillerin. Ekasta yöstä en muista juurikaan paljoa. Sain rintakumin ja kokeiltiin heti imetystä makuultaan. Se onnistuikin ihan hyvin, mutta rintakumin käyttöä ei neuvottu ollenkaan, eikä kätilö kattonu yhtään sitä imuotetta eikä asentoa, ni sehän oli sitten ihan päin mäntyä ja sattu ihan kunnolla. Lopputuloksena parin imemiskerran jälkeen oli ihan veriset ja haavaset nännit, joilla sitten imetin tuskasena koko sairaalassaoloajan. Noihin imemisasioihin alettiin kiinnittää huomiota vasta vähän myöhemmin. Imuote oli sitten loppujen lopuks ihan hukassa vielä siinäkin vaiheessa kun sairaalasta päästiin kotiin. Osaltaan siihen varmasti vaikutti se, että heti ensimmäisenä yönä, kun lapsi oli vasta parin tunnin ikänen, kätilö oli työntämässä sille tuttia suuhun ja antamassa lisämaitoa pullosta. Kun periaatteessahan vastasyntynyt ei ekojen päivien aikana sitä lisämaitoa edes tarvi, ni tää reippaanlainen kätilö anto heti sitä niin ison annoksen, että toinen pulautti kaiken ulos ja siinä sivussa tuli sieltä vissiin aika paljon lapsivettäkin masusta. Sen jälkeen se sitten nukkukin oikein hyvin, kun oli eka valvonu vaikka miten monta tuntia synnytyksen jälkeen. Mä en ois halunnu sille sitä pulloa tarjota, mutta olin vielä jotenkin niin shokissa siitä synnytyksestä ja kipee ja huonovointinen, että en osannu sitä kyseenalaistaakaan.

Kokonaisuudessaan osastolla oloaika oli ihan positiivinen. Muutamat hoitajat oli oikeinkin mukavia ja huomas kyllä, että niillä oli aika lailla erilaisia mielipiteitä siitä lisämaidosta. No, me haettiin sitten joka yö ja päivisin myös kuuliaisesti sitä lisämaitoa, kun ei oma maito ollu vielä noussu.

Vatsa ei mulla laskenu paljon ollenkaan, ja vielä kotiinlähdettäessä näytin ihan raskaanaolevalta. Jalkoihin nousi ihan järkyttävä turvotus ja nilkat oli ihan muodottamat mötikät ja jalkoja myös särki. Samoin liitoskivut oli edelleen tosi kovia ja oli tosi hankalaa aina könytä sänkyyn ja sieltä pois, kun sattu joka paikkaan. Onneks särkylääkkeet autto aika hyvin. Joka päivä otin useempaan otteeseen särkylääkkeitä, joita onneks sai aina kun pyysi. Vatsassa myös, sen lisäks, että se oli edelleen iso, siinä myös edelleen näky liikkeitä, ihan kun siellä ois vielä ollu joku.

Ruoka oli hyvää ja nälkä oli kova. Melkeen joka yö kävin keittiöstä hakemassa jonkun jugurtin siinä imetyksen ohessa.

Vauvassa havaittiin jossain vaiheessa jonkun verran keltasuutta, joten senkin takia lisämaitoa piti antaa ahkerasti, että saatais keltasuutta pois. Verikokeissa ei kuitenkaan ollu hälyttävästi keltasuutta, joten tiheät syötöt riitti hoidoks.

Ensimmäiset vieraat tulikin sitten heti sunnuntaina. Kaikki isovanhemmat tuli kerralla ja mies lähti hakemaan kissaa nesteytyksestä. No siinä sitten vieraiden aikana se soitti mulle, että kissa jää sinne, koska se ei ollu reagoinu enää mitenkään siihen hoitoon ja munuais-arvot oli niin korkeat, ettei niillä ollu riittäny ees asteikot. Menin sitten vessaan hetkeks itkemään, mutta jotenki tunteet oli kaikki niin kiinni vauvassa, että en kauheesti osannu surra. Eniten ehkä suretti se, että en ehtiny kissaa hyvästellä ollenkaan. Loppujen lopuks kun mies palas reissulta ja vieraat lähti, ni siellä oli kaikki vähän itku silmässä. Onneks meijän äiti kerto poislähtiessään meijän hoitajalle, että miks siellä itketään, kun muuten ois ehkä vaikuttanu vähän kummalliselta.

Mun ensimmäiset tuntemukset vauvasta väisty onneks heti kun olin saanu vähän nukuttua. En siis kaivannut kun paria tuntia unta ja muutaman särkylääkkeen, niin rakkaus lapseen tuli esiin. Koko sairaalassaoloajan olin ihan hurmioitunu vauvasta ja olen tietysti edelleen. Rakkaus ei syttynyt samalla hetkellä kun vauva syntyi, mutta eipä sitä onneks tarvinnu kauaa silti kasvatella. Muutenkin oli jotenkin tosi varma olo heti olla vauvan kanssa. Ei tarvinnut soitella hoitsujen kelloa minkään vaipanvaihdon tai muun takia, vaan saatiin hoideltua sitä ihan keskenään. Kotiinlähtöpäivänä alko kyllä hieman jännittää, mutta ehkä lähinnä sen imetyksen onnistumisen takia. Kyllä mä muuten uskoin, että osaan omaa lastani hoitaa. Varsinkin kun toinen oli koko sairaalassaoloajan kun pieni enkeli, eikä juurikaan edes itkeny.

19.7. oli todellinen tunteidentäyteinen päivä. Koettiin äärimmäistä kipua, täydellistä onnea ja surua. Kissan poismeno olis ollu mulle erittäin kova paikka, mikäli uutta perheenjäsentä ei olis ollu. Nyt en vaan jotenkin osannut surra, kun tuntui, että vauva tarvitsi kaikki tunteet. Vähän oli jopa huono omatunto siitä, että mussa on jotain vialla, kun en osaa surra.

No, kotiin tultaessa sain sitten siivota kaikki kissan tarvikkeet pois sillä aikaa, kun mies lähti hakemaan koiraa hoidosta. Mun vanhemmat ehdotti, että ne ois voinu tulla hoitamaan sen, mutta mä halusin tehä sen ite. Ja se olikin just se, mitä tarttin, että pystyin itkemään ja hoitamaan suremisen alta pois. Siinä mä sitten vauvan nukkuessa itkin ja kasasin kissan vessan ja ruuat pois näkyviltä. Ja sen jälkeen en ookkaan enää itkeny, joten aika pienellä suremisella selvisin.