Synnytys

Lauantaina mentiin vähän apeissa tunnelmissa ja mitään aavistamatta nukkumaan. Sanoin muistaakseni, että ois just meijän tuuria lähteä nyt synnyttämään, kun sitä kissaakin pitäis hoitaa. Se kun oli tarkotus viedä viikonloppuna molempina päivinä klo 14-18 lääkäriin nesteytykseen, jotta sais vähän voimia. Klo 3 yöllä heräsin siihen, että nyt vuotaa jotain housuihin. Oli aika epätodellinen fiilis, kun tavallaan jo arvasin mitä se on, vaikka määrät olikin vielä siinä vaiheessa hyvin pieniä. Menin sitten vessaan ja siellä istuin puolisen tuntia ja vaan oottelin, että paljonkohan sieltä vuotaa ja onkohan tää nyt sitä vai ei. Värinsä puolesta ei kyllä voinu sekottaa mihinkään muuhun, oli sellasta helakan vaaleenpunasta. Googlettelin vielä netistä vähän tuntomerkkejä, ja kun kaikki täsmäs, niin kävin herättämässä miehen. Ensimmäinen sana mikä pääs suusta, tais olla että vittu. Ei tainnut ihan sellasta herätystä odottaa..

Neljän aikaan sitten soitin synnärille ja siellä vastas todella väsyneen tuntunen kätilö. Tais olla sekin jossain torkkumassa. Sieltä saatiin sitten ohjeeks, että nukkumaan vaan ja seuraavana päivänä sitten neljän aikaan sais mennä näytille. No eipä siinä juuri enää väsyttäny. Taisin syödä vähän yöpalaa ja menin mä sitten muistaakseni aamutunteina muutamaks tunniks vielä torkkumaan, mikä oli ihan hyvä.

Siinä sitten päivän mittaan alko lorahdella enempi ja tais siinä paketillinen siteitä mennä. Jossain vaiheessa alko sitten supistamaankin, vaikka ei ne mitään kovin kipeitä vielä siinä vaiheessa ollu. Eniten supistuksia tuntu tulevan sillon, kun meni selälleen makaamaan. Siinä niitä sitten kun kellotettiin, ni kyl niitä sellasen 10 minuutin välein tuli. E lähti siinä vaiheessa viemään koiraa hoitoon. Mä menin suihkuun ja siellä itkin kissan menetyksen ja kärsimyksen tuskaa pois. Ajattelin siinä vaiheessa, että pitää keskittyä synnytykseen, että se tarvii nyt mun kaikki voimat ja ajatukset, joten pakko hoitaa se sureminen siinä vaiheessa alta pois, että ei sitten vie keskittymistä siellä synnytysvaiheessa. Ja se itkeminen teki kyllä ihan hyvää, sen jälkeen pysty paremmin keskittymään käsillä olevaan tilanteeseen.

Pikku hiljaa ne supistukset sitten vaan tiivisty ja tuli myös ihan selkeesti kipeemmiks. Niitä tais tulla jo silleen n. 5-7 minuutin välein. Kello alko lähestyä kahta ja kissaa oli tarkotus lähteä viemään sinne nesteytykseen. Olisin voinu hyvin olla vielä kotona sen pari tuntia, mutta koska kyseessä oli eka kerta, eikä tiedetty, että miten nopeesti tai hitaasti tilanne etenee sillon, ku on vedet menny, ni ei sitten uskallettu enää jäädä kotiin oottelemaan, vaan soitettiin mun vanhemmille, että tulevat viemään kissan. Me lähettiin sitten siinä vaiheessa Jorviin.

Jorviin kun mentiin, jouduttiin siinä hetki odottelemaan odotustilassa. Sieltä sitten tuli hetken kuluttua kätilö ja mentiin tutkimushuoneeseen. Siellä sitten otettiin pöksyt pois ja otettiin joku näyte pumpulipuikolla ja katottiin tilanne. Siinä vaiheessa kohdunsuu oli 3 senttiä auki. Ja sisätutkimus muuten sattu, ja se näytteen otto myös. No sitten se laitto anturit tohon masulle ja sängyllä piti pötkötellä. Samalla se kyseli kaikkia taustatietoja ja luki mun tietoja sieltä koneelta. Hauska kun niillä oli siellä kaikki mun tiedot kaikista mahollisista vioista, mitä on koskaan tutkittu, ihan vanhatkin jutut, mitä ei enää ees oo. No se sitten jätti mut siihen käyrille ja yhtäkkiä vaan häipy johki. Tai sille tuli joku hälytys, mutta ei se meille mitään sanonu, että mihin lähti, vaan lähti vaan. Mun oli sitten jossain vaiheessa pakko päästä vessaan, ni ku se oli ollu joku puol tuntii poissa, ni mä sitten vaan irrotin ne anturit ja menin sinne vessaan. Aateltiin siinä vaiheessa, että kiva tulla synnyttää, ku meijät vaan hylätään sinne huoneeseen ja mitään ei selitetä. No se sitten vihdoin tuli takas ja sit sillä oli jopa aikaa vähän jutella, että mitä halutaan synnytykseltä jne. Ja taas laitettiin ne anturit takas. Oli kyllä vähän kurja pötkötellä siinä sängyllä, kun supisteli. No, kun supistuksia ei kuitenkaan mitenkään säännöllisesti siinä vielä tullu, ni saatiin lupa lähteä vielä pariks tunniks kotiin. Sain muutaman niitä sairaalaan ihanan isoja siteitä mukaan, kun sitä lapsivettä tosiaan lorahteli koko ajan. Kello oli siinä vaiheessa n. puol neljä. Mentiin sitten kotiin ja kateltiin telkkaria. E kävi vielä hakemassa ruokaa Mäkkäristä, kun ei meillä ollu kotona mitään. Supistukset oli siinä vaiheessa vielä aika kivoja. Kipeitä, mutta sellasia, että niistä selvis hengittelemällä. Siinä vaiheessa ei kuitenkaan enää voinu istua, vaan parasta oli kun seiso seinää vasten ja hiero lantiota seinää vasten. En ois millään malttanu loppujen lopuks lähtee sinne sairaalaan, ku ois ollu vaan niin kiva olla vielä kotona. Lähettiin lopulta niin, että oltiin vähän jälkeen kuuden sairaalassa.

Taas jouduttiin hetki odottelemaan odotustilassa ennen kun kätilö tuli noutamaan. Sitten mentiin taas tutkimushuoneeseen ja katsottiin tilanne. Siinä vaiheessa taisin olla neljä senttiä auki, eli edistystä oli tapahtunu huikean sentin verran. Siitä päästiinkin sitten suoraan saliin.

Sain vaihtaa omat vaatteet mukaviin sairaalakuteisiin, keltaiseen yökkäriin ja kivoihin verkkopöksyihin.

Ihan alkajaisiks pyysin peräruiskeen, jonka antamisen jälkeen istuin hetkisen vessassa. Sen jälkeen oli huomattavasti kevyempi olo. Kello tais olla jotain seitsemän pintaan, niin kätilö rupes antamaan mulle vyöhyketerapiaa, jota olin toivonu. Käsittely kesti ehkä noin 45 minuuttia, jonka aikana juteltiin kaikenlaista. Ei voi kyllä enää muistaa, että mitä. Jossain vaiheessa myös laitettiin anturi vauvan päähän, mikä mittas sykettä. Se oli aika ikävää se sen laitto ja eihän sieltä lopulta saatu edes sitä sykettä näkymään, vaan käytettiin vatsan päälle laitettavaa, joka kylläkin koko aika kadotti sitä signaalia ja välillä näytti jopa mun omaa sykettä.

Kasin aikaan olikin sitten kätilöillä vuoronvaihto. Ensin tuntu tosi tylsältä, että miks just nyt pitää olla vuoronvaihto ja mitä jos saakin jonkun ihan kauheen kätilön seuraavaks. Mutta lopulta olin erittäin tyytyväinen siihen, että vuoro vaihtui, koska saatiin aivan ihana nuori kätilö, joka todella oli hyvä kätilöimisessä. En ois voinu parempaa toivoa. Kun tuntui, että edellinen ei oikein ollu keksiny mulle mitään apuvälineitä lievittämään kipuja, niin niitä alkoi heti löytymään, kun uusi kätilö tuli hommiin. Edellinen tietysti tiesi, että kohta on vuoronvaihto, ni tuntu, että sitä ei niin kiinnosta. Mutta heti kun uusi tuli, niin sain jumppapallon, ja lämpöpusseja. Molemmista oli tosi iso apu. Etenkin lämpöpussit selässä autto tosi paljon kipuun ja siinä pallolla sitten istuinkin melkein koko avautumisvaiheen.

Kun lapsiveden menosta oli kulunut 18 tuntia, piti antaa jotain antibioottia, mikä vissiin suojas vauvaa, ettei tule mitään pöpöjä. Ja antibiootin antoa varten piti tietysti laittaa tippa. Joku tunti ennen antibiootin antoa otettiin vielä verikoe, mutta sen tulokset ei ilmeisesti ees ehtiny tulla, kun antiobioottia ruvettiin antamaan varmuuden vuoks, joten vähän jäi epäselväks, että miks se verikoe edes otettiin. Mulle ei ollu koskaan laitettu tippaa ennen ja koska kammoksun neuloja, pelotti sen laitto oikein kunnolla. Ja ihan syystä. Se oli ihan HIRVEETÄ!!! Ensin se pisti tohon kämmenselän sivuun ja tuntu, että oikein joutu kaivelemaan sitä suonta. No lopulta kun se sai sen neulan jotenkin siihen, ja alko tiputtaa sieltä sitä nestettä, ni se menikin kudokseen, mikä sekin sattu. Sit kokeiltiin uudestaan tohon ranteen suoneen ja edelleen kaiveltiin sitä suonta sieltä, eikä löytyny. Siinä vaiheessa mä kyselin, että onks se nyt oikeesti pakko laittaa ja eikö vois hetken odottaa, mutta kätilö pysyi tiukkana ja oli sitä mieltä, että se on laitettava nyt heti. Onneks se pyysi sitten paikalle toisen hoitajan, joka laitto sen toiseen ranteeseen ja se menikin sitten paljon kivuttomammin paikoilleen. Tipan kautta meni vissiin lisäks jotain perusravintonestettä ja lopulta vielä oksitosiinia. Joten tippa oltais jouduttu laittamaan joka tapauksessa. Varttia vaille 10 siis alotettiin oksitosiini, kun koko salissa oloaikana, eli johki 3 ja ½ tuntiin ei ollu tapahtunu yhtään edistystä, eli kohdunsuu oli edelleen vaan neljä senttiä auki. Aika jännä, koska supistuksia oli koko sen ajan kuitenkin ollu ja ihan kipeitäkin. Ei vaan ehkä niin säännöllisesti ku ois pitäny. Mutta oksitosiinin jälkeen alkokin sitten avautumaan ryminällä ja se kyllä tuntu. Vaikka annostus oli ilmeisesti aika pieni, ni ois saanu olla vielä pienempi. Kipu alkoi olla sen verta kovaa, että otettiin ilokaasu avuks. Muutamasta ekasta kerrasta menikin pää ihan sekasin ja olo oli edelleen kovin iloinen. Kaasussakin oli annostus pienimmällä, että sitä oli mahdollista sitten lisätä, kun kivut vielä paheni. Halusin sitten kokeilla vielä aqua-rakkuloita. Pyysin niihin puudutetta, koska niitten laitto ilmeisesti muuten sattuu aika lailla. Onneks se onnistu, koska puudutteen kanssa niitten laitto oli melko inhimillistä. Varsinkin kun niitä laitettiin aina supistuksen aikana, ni kyllä se supistuskipu oli huomattavasti pahempi. Ensin taisin ottaa neljä selkään, sitten neljä vatsaan ja vähän ajan päästä vielä uudestaan selkään. En kyllä tiiä auttoko ne juurikaan. Ehkä vähän aikaa ja tohon vatsalle varmaan enempi ku selkään. Tai tais ne itse asiassa viedä aika hyvin kipua vatsalta pois, koska en muista, että niitten annon jälkeen ois vatsapuolella kovasti tuntunu. Kivut oli kyllä muutenkin enempi selän puolella ja tuntu, kun takalantiota ois sahattu halki jollain moottorisahalla. Jossain vaiheessa kipu yltyi sitten niin järjettömän kovaks, että keskityin lähinnä vaan karjumaan ilokaasumaskiin ja vetämään lakanoita sängystä. Jokaisen supistuksen aikana ehti vetää kolme kertaa syvään henkeä ja uloshengitykset purkautu ulos suorana huutona. En ois kyllä ikinä uskonu, mutta se huutaminen todella autto sen kivun kestämiseen. Ja lakanoita revin sängystä ihan spontaanisti, kun jostain piti saada kiinni. Siinä vaiheessa ei kyllä hirveesti tuu mietittyä, että onks tää nyt kovin korrektia käytöstä ja muutenkin siinä aika lailla kaikki häveliäisyys katoaa. Täytyy sanoa, että kätilö näkee siinä kyllä ihmisen ihan paljaimmillaan. Muistan, että mies kysy jossain vaiheessa kätilöltä, että saisko tohon ilokaasuun vähän lisää tehoja, mutta kun se sano, että se on jo täysillä, ni tuli vähän masentunu fiilis, että mitään helpotusta ei ois enää luvassa.

Vähän jälkeen 11 alko tuntua sellasta ikävää paineen tunnetta tuolla alapäässä, että vois jo ponnistaa. Sisätutkimus osotti kuitenkin, että kohdunsuu oli auki vasta 7 cm, joten vielä oli matkaa ponnistusvaiheeseen. Siinä vaiheessa kivut alko olee niin kovia, että kätilö alko pikku hiljaa kaivaa esiin spinaalipuudutusvehkeitä. Jossain vaiheessa se alko sitten ehdottelee, että miten ois sellanen kiva pikku puudutus, mikä tehoaa nopeesti ja vie kivut pois ja minkä laittaminen ei satu ja mikä mahdollisesti auttaa myös ponnistusvaiheen kipuihin. Aikani mä vastustelin, mutta kun supistuksia vaan tuli ja tuli lähes tauotta, ni lopulta annoin sitten periks, että no laitetaan sitten. Mut sit oisin halunnu sen heti, mutta anestesialääkärillä menis kuulemma vartti. No eihän vartti oo pitkä aika, mutta seuraavan kerran kun kysyin, että koska tulee, ni oiskohan menny kaks minuuttia, eli kyllä se tuntu PITKÄLTÄ se aika. No lopulta sillä vissiin meni se 25 minuuttia. Halusin kuitenkin, että kohdunsuun tilanne katotaan ennen kun piikitetään, koska mä en siis ois sitä puudutusta halunnu. No siinä vaiheessa kun lääkäri oli valmis piikittämään, ni kävikin niin ilosesti, että oltiin 10 senttiä auki, joten ponnistaminen sai alkaa!! Olin niin ilonen siitä tiedosta, että muistan, että huusin vaan lääkärille, että ei kiitos. :)

No sitten alkoikin taas jännä uusi vaihe. Tuntui kyllä selvää ponnistamisen tarvetta ja sikäli kiva, että tiesi ainakin, että eteenpäin mentiin. Oli kuitenkin pieni ahdistus siitä, että osaanko ponnistaa oikein ja sitä sitten kyselinkin oikein moneen otteeseen, että miten se tapahtuu ja että teenkö oikein. Ku halusin, että ponnistaminen ois mahollisimman nopeesti ohi ja että tekisin sen mahollisimman tehokkaasti, ettei menis turhaa aikaa. Ensin kokeilin jakkaraa, mutta se ei sit loppujen lopuks ollu kauheen hyvä, vaikka aattelin, että siinä painovoima hoitais oman osuutensa. Oisin halunnu nojata eteenpäin, mutta koska kätilön piti nähdäkin jotain, ni piti nojata taaksepäin ja se tuntu jotenki hankalalta. No sitten seuraavaks kokeilin kontillaan oloa silleen, että nojasin kohotettuun sängynpäätyyn. No sekin oli sitten jotenkin hankala. Lopulta sitten kätilö oli sitä mieltä, että siirrytään siihen perinteiseen puoli-istuvaan asentoon ja se olikin siinä vaiheessa oikein hyvä ratkasu. Tosin lapsi oli siinä vaiheessa jo ihan hyvissä asemissa ja en muista, että oisin kovin montaa supistusta siinä asennossa enää joutunu olee. Siinä kyllä sai ehottomasti eniten voimaa työntöihin. Kätilö haki mulle sukat (joka siinä tilanteessa vähän ärsytti, ku oli niin kuuma muutenki) ja tuki mun jalan omaan lantioonsa ja sitten vaan työnnettiin niin lujaa kun vaan mitenkään mahollista. Siinäkin jokaisen supistuksen aikana ehtin ottaa kolme kertaa happea ja ponnistaa. En ois uskonu, että pystyn niin kauan olemaan hengittämättä, ku tosiaankin ponnistin keuhkot tyhjäks ja sen jälkeen vielä niin, että meinas taju lähteä. Hengen vetäminen siinä välissä olikin aina tosi tuskallista, kun tunsi, että se pää painaa siellä kanavassa ja ois pitäny puskea, mutta pakko oli vetää henkeä, jotta pysty työntämään. Ja koko aika halusin tietää, että kuinka monta supistusta vielä. Kätilö jakso kyllä tosi kärsivällisesti aina kertoa, että ei voi sanoa varmasti. Mä myös hoin koko aika, että en pysty enää työntämään ja että sattuu jne. Sitten se kysy, että haluunko kokeilla päätä ja mä sitten koitin, mutta siinä vaiheessa sitä päätä oli näkyvissä ehkä pari senttiä, ni eihän se oikein miltään tuntu.. sellaselta pehmeeltä ja limaselta.. ja tuntu siellä kyllä hiukset. Mut ei kyllä tuntu siltä ku oisin kuvitellu. Mutta se kätilö yritti ihan selvästi vaan, että saisin voimaa siihen työntämiseen. No jossain vaiheessa se sitten sanoi, että nyt vielä kaks supistusta, seuraavalla syntyy pää ja sitten sitä seuraavalla se vartalo ja siine se sitten auttaa, eli yks supistus piti enää hoitaa yksin. Ja sieltä se pää sitten tuli ja seuraava supistus olikin sitten helpotus, kun kätilö lopulta veti koko tyypin sieltä ulos. Että tuntu hyvältä, kun tuntu, että nyt se sieltä pulahti ulos. Ja jossain vaiheessa ennen sen pään tuloa sinne leikattiin myös vähän tilaa. Kaikki aina sanoo, että sitä leikkaamista ei tunne, mutta kyllä mä olin ihan selvästi tuntevani, kun se saksilla leikkas, vaikka ei se varsinaisesti sattunukkaan.

Mä olin aina ollu ihan varma, että itken ihan valtoimenaan synnytyksessä, mutta häpeäkseni musta ei tuntu miltään. Ei siis yhtään miltään. Tuntu melkeen pahalta, että tässäks tää nyt oli. Sitten kun vauva nostettiin pystyyn, ni mietin siinäkin vaiheessa, että onpa ruma ja ensimmäinen ajatus oli, että miten meijän yhdistelmästä voi tulla jotain tollasta lopputulokseks, kun ei se näyttäny oikein miltään. Vauva alko heti huutamaan, joten kyllä sillä ainakin keuhkot toimi. Mies sai leikata napanuoran. Sitten laskettiin, että on kaikki varpaat ja sormet ja sitten sain pienen paidan sisään. Sen jälkeen tais sitten syntyä se istukka ja se ei ollu kovin miellyttävää, kun vatsasta painettiin. Sitten sain useita puudutuspiikkejä tonne alakertaan ja sinne ommeltiin kaikkiaan 8 tikkiä. Vauva sai olla sen aikaa paidan sisässä ja kovasti se hamus rintaa ja ois varmasti imenykkin hyvin, jos ois saanu jostain otetta. Se oli kyllä hivenen turhauttavaa, ku mä olin toivonu, että oisin saanu jo siellä synnärillä sen rintakumin käyttöön, mutta kätilö sanoi, että saan sen sitten osastolla vasta.

No sitten vauvaa punnittiin ja mitattiin ja mies pääsi pukemaan. Mua vielä paineltiin vatsalta, että tuli kaikki mönjä ulos. Mä jotenki olin kuvitellu, että kun vauva on ulkona, ni kaikki raskaudenaikaset kivut häviää, mutta eihän ne mihinkään hävinny. Mä kysyinkin siinä kätilöltä, että koska ne kaikki liitoskivut lakkaa, ni sehän sano, että ne voi olla vielä viikkoja. Tosi kiva!

No sitten sain nousta ja mennä suihkuun. Siellä sitten istuskelin suihkussa vähän aikaa. Siinä vaiheessa alko olla jo vessahätäkin ja kätilö vaan käski tehdä sinne suihkuun.. ;) No eihän siitä mitään tullu, ku pelkäsin, että sattuu. Tulin pois suihkusta ja kätilö tuli auttamaan kuivaamisessa ja pukemisessa. Sen jälkeen kävin vielä ihan perinteisesti vessassa ja onneks onnistu siinä, ni ei tarvinnu alkaa mitään katetria laittamaan. Sitten tulikin kauhee nälkä ja kätilö toi syötävää, leipää ja jugurttia ja mehua. Vauva oli kapaloitu ja unessa, eikä toisesta näkyny melkeen kun nenänpää.

Siinä sitten syödessä tuli yhtäkkiä ihan hirveitä supistuskipuja, jotka tuntu tuolla enemmän peräsuolen puolella. Niitä vaan tuli ja tuli ja käskin miestä soittamaan kätilön takasin. Kyllähän mä siis tiesin, että jälkisupistuksia on olemassa, mutta monesta paikasta olin lukenu, että niitä ei yleensä ensisynnyttäjä edes tunne. No kätilö halus sitten vielä tarkastaa, ettei oo jääny jotain veritulppaa tai jotain johonki. No ei ollu, joten ihan normisuppareista oli siis kyse. Ennen syöntiä olin jo saanu 2 Paratabsia ja yhen Buranan. Kun oltiin syöty, oltiin valmiita lähtemään yläkertaan. Mies oli jo lähössä kotiin ja mä kauhulla odotin yksinoloa vieraiden ihmisten ja vauvan kanssa jossain yleisessä huoneessa. Perhehuoneet oli kuulemma kaikki varattuja ja koska kello oli puol neljä yöllä, kukaan ei ollu lähössä sillon kotiin ja joku oli kuulemma vielä jonossa perhehuoneeseen. No ei ehitty ees sieltä salista pois, kun kätilö sano, että siellä oiskin perhehuone vapaana. Oli kyllä tosi hyvä, koska mä olin sen verta heikossa kunnossa, että ois ollu tosi vaikee alkaa sitä vauvaa hoitamaan. Niin me sitten lähettiin osastolle N6 ja huoneeseen 6. Kätilö kärräs mut pyörätuolissa, ku olin kuulemma niin kalpee, ettei uskaltanu antaa mun kävellä. Ihan kiva muuten, mutta istuminen ei ollu niin kivaa..