Jotenkin on ollu tunteetkin tosi herkässä viime aikoina. Eilen rupes melkeen itkettämään yhdellä luennolla, missä katsottiin videota, missä oli lapsia.. ja ei siis edes mitään vastasyntyneitä vauvoja, vaan nykyään mua meinaa itkettää, jos nään edes lapsia.. toivottavasti ei oo mikään pysyvä olotila tää herkistely..

Aina sitä myös miettii, että meillä on tosi hyvä elämä jo nyt. Kaikki on oikeestaan niin kun vaan voi toivoa. Ollaan vielä melko nuoria, omaa kotia ei siis vielä ole, mutta ihan kiva vuokra-asunto kuitenkin. Mulla on ihana mies, tosin ei vielä aviomies, mutta kaikkeehan ei voi saada. Ollaan suht terveitä, ei mitään suurempaa vaivaa. Ja kuitenkin joku puuttuu.. sitten kun tietää että sen saavuttaminen on niin hankalaa, niin osaako sitä sitten nauttia täyspäiväsesti tästä nykyisestä elämästä.. yritän kyllä parhaani, mutta koko ajan sitä ikään kuin odottaa jotain parempaa.. mutta entäs jos sitä toisenlaista elämää ei ookkaan koskaan tarjolla..

Toisaalta oon ilonen, että meillä ei tärpänny sillon heti kaks vuotta sitten kun alettiin yrittää, koska kyllä mä nyt tunnen olevani paljon valmiimpi kun sillon.. ja nyt jos joskus tosiaankin tuun raskaaks, niin varmasti sitä sitten osaan eri tavalla arvostaa.. mutta nyt alkais olee jo se vaihe, että se sais jo tulla.. enköhän oo jo kypsyny tarpeeks.

En haluis valittaa, koska tiedän että monilla on huonommin ja vielä on toivoa, mutta eiköhän nää ajatukset oo kuitenkin aika normaaleita..