Se piti vielä mainita, että mikäli tänne nyt eksyy vielä uusia lukijoita ja haluatte jättää kommenttia johonkin postaukseen, niin kaikin mokomin, tarkistan edelleen säännöllisesti, onko uusia kommentteja tullut. Mikäli haluat uuden blogin osoitteen ja salasanan, niin lähetä mailia osoitteeseen: [email protected].

Tämä blogi taitaa tästä pikku hiljaa hiljentyä. Joitain ajatuksia saattaa tosin vielä tulla, jos jotain tähdellistä tulee mieleen. Vauvaelämästä yritän kirjoitella säännöllisen epäsäännöllisesti uuteen blogiin. Laitan sen salasanan taakse, niin on sitten kivempi laittaa kuviakin mukaan, eivätkä ole kaikenkansa nähtävillä. Jos haluat uuden blogin osoitteen ja salasanan, niin laita jätä kommentti kera sähköpostiosoitteen, niin lähetän tiedot sinulle. Lukijoita olisi toki kiva saada myös uudelle blogille, ettei tarvi ihan itelleen vaan kirjotella.

Aamu Emilia

Ihanaa oli Äiti!! Kyllähän mä aina ajattelin, että ihanaahan se olis saada oma lapsi, mutta en mä kuvitellutkaan miten ihanaa se todellisuudessa onkaan. Tää on todellakin mua varten. Kyllä mä tottakai töihinkin haluun vielä joskus palata ja opiskelutkin pitäis hoitaa loppuun, mutta tähän hetkeen tää on ihan täydellisyyttä. 

Vauvanhoito on tuntunu laitokselta asti tosi luontevalta, eikä oikeestaan missään vaiheessa oo tullu sellasta hetkeä, että mä en osais tai oisin jotenkin huono. Tunnun itseni vaan hyväksi äidiksi, enkä osaa ainakaan vielä tässä vaiheessa syyllistyä mistään. Eipä se tosin ole tarkoituskaan.

Erityisesti tunnen hyvä-äitä -hetkiä sillon, kun saan lapsen nukahtamaan helposti ja tyytyväisenä. Se on vaan jotenkin niin hellyttävää, kun lapsi nukahtaa. Ja vaikka tiedän, että ei se välttämättä johtu mistään mitä teen/jätän tekemättä, että lapsi hyvin nukahtaa, tunnen silti suurta tyydytystä sillon, kun niin tapahtuu.

Vielä kun rohkaistun ja saan käytyä avoimen päiväkodin aktiviteeteissa, niin kotiäiti-elämä on täydellistä. Vielä en oo uskaltaunu sisään asti, oon vaan tyytyny kävelemään ohitse. Muskariin oisin halunnu, mutta täällä ei oo enää mitään ryhmiä, missä ois enää vapaita paikkoja. Täytyy joulun jälkeen olla aktiivinen ja ilmottautua tarpeeks nopeesti. Siitä noi avoimet päiväkodit on kivoja, että siellä on sitten tollasta vaihtelevaa ohjelmaa.

Jos kirjottais muutaman sanasen imetyksestä. Se oli alussa todella hankalaa, mutta nyt sujuu jo ihan kun vanhalta tekijältä. Pienen lisähaasteen antaa rintakumin käyttö, mutta eipä sekään paljoa enää hidasta. Ainoo, millon sen käyttö on todella raivostuttavaa, on kun lapsi huutaa ihan punasena nälkäänsä ja onnistuu siinä raivossaan aina huitasemaan kumin pois paikaltaan, jolloin ruuansaanti vaan pitkittyy ja pitkittyy. Tai öisin, kun ite on tosi väsyny ja lapsi on ihan just alkamassa huutaa ja ite vahingossa huitasen kädellä kumin pois.. se kun ei kylkiasennossa oikein muutenkaan pysy paikallaan, vaan pitää vähän pitää kiinni.

Ihan ensimmäisinä viikkoina koko imetys oli kyllä yhtä kärsimystä, enkä yhtään ihmettele, että monilla se saattaa helposti lopahtaakin jo alkutaipaleella. Molemmat nännit oli todella kovilla, veriset ja kipeät. Hyvää imetysasentoa oli tosi vaikea löytää ja sitten tulikin ostettua oikein kallis imetystyynykin avuks. Sitä tosin en ole juurikaan käyttäny, mutta kyllä se aluks autto jonkun verran hyvän asennon löytämiseen. Yöimetys kesti aina jonkun tunnin, kun kokosin ekaks itelleni hyvän asennon miljoonan tyynyn avulla ja sitten vauvaulla oli alkuaikoina sellanen tosi ärsyttävä tapa, että se halus imeä kaks erillistä kertaa. Eli ensin imettiin ehkä puolisen tuntia yhellä rinnalla ja sitten lopetettiin ja nukahdettiin siihen. Tai siis vauva nukahti. Ja sitten kun sen laski alas, niin meni muutama minuutti ja nälkäitku alko alusta ja piti syöttää vielä toinen rinta. Mutta sitten jotenki päästiin siitä tavasta eroon. Muistaakseni yritin "opettaa" vauvalle, että yhen imukerran jälkeen ei saa toista ja muutamassa päivässä se sitten luopuikin siitä tavasta. Ei siinä muuten mitään, mutta ärsyttävää oli nimen omaan se, että vauva ei alkanut imeä uudestaan ennen kuin sen oli laskenut pois käsistään.

Eipä ois siinä alkutuskassa uskonut, miten helposti koko imetys nykyään sujuu. Se ei enää pääsääntösesti satu ollenkaan, eikä tunnu oikeestaan miltään. Enää ei edes tunnu yleensä sitä alkuvihlontaa siinä ihan imun alussa. Ja asentokin on helppo rakentaa. Yleensä otan vaan yhen tavallisen tyynyn tohon syliin vauvan alle. Yöimetykset hoituu kaikki oikealla kyljellä maaten, välillä aamulla en edes muista, monta kertaa on tullut imeteltyä. Ja saatan nukahtaakin siihen, eikä varsinainen syönti kestä kun ehkä kymmenen minuuttia, jos sitäkään.

Alun epätoivon hetkillä miehen tsemppaus oli ihan hurjan tärkeetä. Ja hyvin se kyllä jaksoikin tsempata ja auttaa asentojen löytämisessä.

Omituinen sivuoire imetyksessä on oikean jalkapohjan särky. Varsinkin imetettäessä vasenta rintaa, oikeeseen jalkapohjaan sattuu ja melkein jokapäiväisestä jalkahieronnasta onkin tullut jo melkein tapa. Toinen ikävä oire on paha olo ja jano. Välillä tulee oikein fyysisesti sellanen tosi ikävä olo, johtuiskohan sitten siitä, että on juonut liian vähän tai jotain. Samoin nälkä on välillä tosi kova, tosin sekin on jo tasottunu. Sitä oli ehkä enemmän sillon alussa, kun maito vasta nousi, eikä tuotanto ollut vielä tasottunu.

Kaiken kaikkiaan oikein ihana ja helppo tapa ruokkia lapsi, kunhan alun hankaluuksista selvittiin. Eiköhän seuraavalla kierroksella suju jo huomattavasti kivuttomammin ja ainakin sillon tietää mitä odottaa.

Lisäys 16.9. Piti vielä lisätä muutama seikka. Kaikkein omituisin "oire" raskauden loppumisessa oli se, että kun päästiin kotiin, mikään makea ei enää maistunut. Ennen saatoin syödä helposti suklaalevyn päivässä, mutta nyt jo yksi pala sai aikaan pahan olon ja mitään makeaa ei kerta kaikkiaan tehnyt mieli. Johtuneeko sitten sairaalan terveellisestä ruokavaliosta vai hormoneista vai mistä. Nyt tilanne on valitettavasti jälleen ennallaan ja kaikki makea maistuu taas entiseen malliin. Tosin pystyn hillitsemään itseäni syömisen suhteen ehkä hintsun verran paremmin kun aikasemmin. Uutena intohimona on ollut laku, jota olenkin hyvällä omallatunnolla syönyt, koska sitä teki kovasti raskausaikanakin mieli, mutta silloin pidättäydyin siitä kokonaan. Toinen himo, mikä sairaalassaolon jälkeen jäi, on banaanijugurtti ja runsaskuituiset elovena-keksit. Sekin himo alkaa jo pikku hiljaa laantumaan, mutta muutamat ensimmäiset viikot teki tosi kovasti mieli juuri tota yhdistelmää. Tällä hetkellä hyvältä maistuu Pirkan juotavat jugurtit.

Toinen asia, minkä halusin vielä kirjata ylös on se, miten hassulta tuntui vähän aikaa, kun lapsen syntyessä kaikki huomio siirtyi siihen. Yhdeksän kuukauden ajan kaikki olivat tosi kiinnostuneita mun voinnista ja koko ajan mitattiin ja punnittiin ja muuta. Ja samantien kun lapsi syntyi, niin kaikki oli kiinnostuneita ainoastaan siitä ja mitä sille kuuluu. Tuntu siltä, että meijän omat vanhemmatkin halus nähä meitä vaan sen takia, että ne näkis sitten vauvaa samalla. Ni luonnollistahan se on, mutta tuntu aluks vähän hassulta, kun siihen huomioon ehti jo tottua. Vaikka toisaalta ihan kiva, koska oli se jo jossain määrin vähän ärsyttävääkin.

Tänään oli jälkitarkastus, joten lapsivuodeaika on nyt virallisesti ohi. Nyt alkaa tuntua siltä, että kroppa on palautunut raskaudesta suurinpiirtein ennalleen.

 Vatsa

Olin kuvitellut, että synnytyksen jälkeen vatsa palautuu heti tai ainakin lähes heti kutakuinkin alkuperäisiin mittoihin. No mähän näytin koko sairaalassaoloajan vieläkin siltä, että oisin lähössä hetkenä minä hyvänsä synnyttämään. Ja mun vatsassa jopa edelleen liikkui joku. Se oli oikeesti tosi kummallisen näköstä, kun vatsanpeitteiden alla ihan selvästi liikkui joku vaikka siellä ei ketään enää ollukkaan. Kätilö sanoi, että johtuu siitä kun kaikki sisäelimet palautuu omille paikoilleen. No loppujen lopuks meni 2 viikkoa, että koko vatsakumpu oli hävinny ja jäljelle jäi vaan paljon ylimäärästä nahkaa ja muutama ylimääränen kilo muuten vyötärölle. Vatsa oli myös tosi kauan ihan tosi tumma, oikeestaan nyt vasta on vähän alkanu vaalenemaan. Ja se viiva, mikä vatsanpoikki kulkee, niin on siinä edelleen ja erittäin tummana.

Paino

Painoa koko raskauden aikana tuli n. 15 kiloa. Kun lähettiin synnyttämään, vaaka näytti 64,3 kiloa ja aattelin, että kun tultiin kotiin, ni painoa ois ollu jäljellä n. 55 kiloa. Shokki oli melkonen kun kotona vaaka näyttikin reilut 59 kiloa. No, onneks turvotusta oli vielä melkosesti, kun kotiuduttiin, joten paino putos noin kilon päivävauhtia, kunnes päästiin tohon 55. Siinä keikuttiin sitten parisen viikkoa ja nyt ollaan jumahduttu siihen 53,5 kiloon suunnilleen. Ja siinä se saakin oikeestaan olla nyt tän imetysajan, että en yritä sitä mitenkään aktiivisesti saada pois. Lähtee jos on lähteäkseen. Lopullinen tavotepaino vaikka ens kesää ajatellen ois 50 kiloa, mutta enköhän mä siihen pääse.

Olo

Paha shokki oli myös se, että ne liitoskivut ei tosiaan loppunu siihen synnytykseen. Eka viikko kotona olikin ihan tuskaa, kun sänkyyn meneminen ja sieltä nouseminen sattu vaan niin paljon ja kun oli tosiaan se alaosastokin melkosen kipee. Mutta ihan ehdottomasti kaikkein parasta ja konkreettisin ero olossa oli supistusten loppuminen. Tajusin sen jo sairaalassa pari päivää synnytyksestä, että mähän pystyn taas liikkumaan. Kun melkeen raskauden puolivälistä asti supisteli aika ahkerasti, jos vähänkin teki jotain raskaampaa. Lopussa ei pystyny enää oikein nostelemaan mitään, eikä edes kumartelemaan. Niin sairaalassa, kun piti vaikka nostaa jotain lattialta, ni se oli ihana tunne, kun huomas, että pysty tekemään kaikenlaista kevyesti ilman, että heti tuli kauhee kouristuksentunne vatsaan. Oli tosi vapauttavaa.

Nyt olo on jo täysin normaali. Maanantaina olin ekan kerran jumpassa ja tuntu ihanalta, kun sai taas käyttää oikein kunnolla lihaksia ja tehdä. Vaikka aika raskasta se oli, kun niin kauan on ollut tekemättä mitään ja tuntuu, että kaikki lihakset on täysin surkastunu. Mut eiköhän sekin tästä korjaannu, kun tuolla jumpassa käyn ja kävelyillä. Negatiivista raskauden loppumisessa on se, että kaikki mun normaalivaivat (vatsavaivat ja migreeni), jotka oli koko raskausajan poissa, on tulleet takasin ihan samanlaisina kuin ennenkin.

Jännää oli muuten myös se, että ajattelin, että synnytyksen jälkeen kaikki turvotus lakkaa. Mutta mulla oli siellä sairaalassaoloajan nilkat ihan tajuttoman paksut ja muodottomat ja turvonneet. Nyt tuntuis, että mitään turvotusta ei enää oo. Ehkä sitä kuitenkin vielä jonkun verran on tai sitten oon vaan peruuttamattomasti lihonu jaloista ja sormista. Jalat on meinaan sen verta kasvanu, että sellaset korkkarit, mitkä oli mulle ennen hintsusti löysät, ni on nyt niin tiukat, että melkeen puristaa. Ja tänään koitin vihdoin laittaa kihlasormuksen takas sormeen (otin sen pois n. raskauden puolivälissä, kun alko olla liian tiukka), ni eihän se mahtunu edes melkein. Joten nyt ollaan sitten ilman sormusta siihen saakka, että joskus saan uuden. No ei se silleen haittaa, että oon jo tottunu olee ilman, mutta oishan se tietty kiva sitä kuitenkin käyttää. Koitin mun muitakin sormuksia, että jos oisin saanu sen paikalle jonkun muun, mutta taitaa nyt olla niin, että mun kaikki vanhat sormukset on mulle liian pieniä.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin ihanaa olla taas oma itsensä. Raskausaikana ihailin vatsaa peilistä, nyt ihailen sitten sitä, että sitä vatsaa ei enää oo.. :) Kaikista parasta on kuitenkin se, että pystyy taas liikkumaan normaalisti, ilman että koko ajan sattuu joka paikkaan ja pystyy esim. laittamaan kengät jalkaan ilman puhisemista.